Olen jo pidempään ollut omituisen kiinnostunut vanhuksista. Tänään tajusin, että uskon ehkä löytäväni heiltä vastauksen siihen, mikä elämässä on tärkeää. Mistä onni tulee. Kuka voisikaan paremmin tietää vastauksen kuin yhden melkein kokonaisen ihmiselämän jo elänyt?
Iirikselle onni tuli pysyvästä työpaikasta ja erityisesti ihanista työkavereista. Mahtavasta miehestä jonka Iiris oli rinnalleen löytänyt ja yhteisestä lapsesta. Lapsenlapsista. Ulkomaanmatkoista. Mökistä. Ennenkaikkea onni tuli kuitenkin tanssimisesta. Kukkamekoista, ikivihreistä iskelmistä ja tunnelmallisista tanssilavoista. Iiris sai hiljattain aivoinfarktin ja menetti oikean puolen toimintakykynsä. Hän suri, ettei voinut enää tanssia. Iiris oli yksin vankina pienessä vuokrakodissaan ja myönsi toivoneensa ettei olisi selvinnyt infarktista.
Vierailuiden tarkoituksena on opettaa meille, että jokaisella potilaalla on tarina. Iiriksen tarina oli mahtava. Tarinan kuuntelemisen lisäksi huomasin valtavasti nauttivani siitä kuinka tärkeä vierailumme Iirikselle oli. Hän ei ole ehkä hetkeen saanut kertoa kenellekään tanssilavoista. Olen aiemmin pitänyt vapaaehtoistyötä lähinnä kirosanana mutta nyt päätin selvittää josko jonkin järjestön kautta löytäisin omiin aikatauluihini sopivan tavan pitää seuraa sitä kaipaavalle vanhukselle. Oppia elämästä ja samalla piristää toisen ihmisen päivää. Pitää kädestä. Tenniksenhän ehtii aina aloittaa myöhemminkin. Kauppislainen minussa taisi taas kuolla vähän.
Kaikilla on tarina
