Parasta juuri nyt: kahden tunnin lounaat

Olin jo ehtinyt unohtaa ne. Mutta olihan niitä kauppisaikanakin. Kahden tai jopa kolmen tunnin lounaita. Kun mihinkään ei ole kiire, mutta vaikka mitä pitäisi oikeasti tehdä. Pahaa ruokaa hyvässä seurassa maailmaa parantaen.

Kauppisaikana lounaan jälkeen opiskelijaravintolan penkkiin jotenkin liimaantui. Lounas vaihtui kahviin ja ehkä skipattiin iltapäivän luento ja jatkettiin oluelle. Ensimmäisessä "oikeassa" työpaikassa kansainvälisessä konsulttiyrityksessä lounas oli kahdenkymmenen minuutin mittainen suoritus. Toisessa eli nykyisessä työpaikassa lounasta arvostetaan enemmän ja siihen varataan joka päivä kokonainen tunti. Äitiyslomalla ja pääsykokeeseen lukiessa lounas oli eilinen lihapulla jos sitäkään ja tehokkuuden maksimoimiseksi lounaskahvi oli ruokajuoma.

Opiskelijalounas 2,60 €

Nyt ollaan taas lounasluksuksen äärellä kun usein luentojen välissä saattaa olla yli kaksi tuntia aikaa. Tänään kolesteroli- ja ateroskleroosiluentojen innoittamana käytiin läpi terveellinen ruokavalio ja kaikki viimeisimmät aiheeseen liittyvät tutkimustulokset, luomuruoka ja maailman ylikansoitus, hallituksen uudet leikkaukset, vesi Marsissa ja elämän todennäköisyys maapallon ulkopuolella, rokotusvastaisuus, ylilääkitseminen ja homeopatia. Ihana opiskelijaelämä, älä koskaan lopu!

Isona minusta tulee (osa 1): Syöpätutkija

Suurimmalla osalla kurssikavereista tuntuu olevan joku ajatus siitä, mikä olisi mielenkiintoinen erikoistumisala. Kukaan ei ole vielä sanonut, ettei haluaisi erikoistua ja ilmeisesti noin yhdeksän kymmenestä erikoistuukin.

Isona minusta tulee -lause varmaan muuttaa muotoaan useasti ihan jo lääkiksenkin aikana, niin tehdään näistä postauksista perinne ja katsotaan miten urahaaveet kehittyvät. Tässä osa 1.

Erikoistumisaloista tällä hetkellä kiinnostavia ovat:

- Sisätaudit, erityisesti endrokrinologia. Tämä on sitä Dr. House kamaa!

- Onkologia, eli syöpäsairaudet ja erityisesti sen puolen tutkimus! Todella mielenkiintoisia juttuja meneillään.

-(Psykiatria jos luotan siihen, että oma pää kestää sen)

Minusta ei ikinä tule:

- Työterveyslääkäriä

- Kirurgia tai ortopediä

- Lastenlääkäriä (lapsikiintiö tulee omasta täyteen)

- Gynekologia

Pääsykokeeseen lukiessa sytyin kaikesta biolääketieteeseen ja geenijuttuihin liittyvästä. Ikivanhassa Bios -kirjassa oli esimerkki siitä kuinka tulevaisuudessa voisi olla mahdollista yhdistää nanoteknologiaa lääketieteeseen niin, että pienenpieni nanopartikkeli tunnistaisi esim. syöpäsolun sen pintaproteiinien tai niiden sokeriosien perusteella ja vapauttaisi lääkkeen vain syöpäsoluihin tuhoten ne spesifisti. Tuo on sitä, mitä haluan tehdä, ajattelin! Samassa kirjassa puhuttiin geeniterapiasta, eli siitä kuinka vioittuneita geenejä voitaisiin korjata! Voisiko 1-tyypin diabeetikon haimasolut saada taas tuottamaan itse insuliinia? Sittenkin tuo on sitä, mitä haluan tehdä, ajattelin. Kesällä luin kuinka kiinalaiset tutkijat onnistuivat muuttamaan ihmisalkion perimää. Ihan ufoa, moraalisesti todella arveluttavaa mutta äärimmäisen kiinnostavaa. Tuo on se, mitä haluan tehdä!

Kolmen päivän ikäinen alkio. Kuva: Wikimedia Commons.

Saa nähdä minne tämä uusi ura lopulta vie, mutta nyt tuntuu siltä, että tutkimusta haluaisin tehdä, mutten missään nimessä pelkästään. Haluan ehdottomasti myös koko urani läpi hoitaa potilaita sen sijaan että sulkeutuisin laboratorioon. Tutkijalääkäreitä kuulemma tarvitaan tulevaisuudessa. Hieno homma, tässä yksi sellainen!

Mursujaiset vs. Alfajaiset

Pakko sanoa tasapeli. Torstaina vielä Baarikärpäsen jonossa vastasin kurssikaverille, että kyllä mursujaiset (kauppiksen fuksiaiset) vei voiton alfajaisista (lääkiksen fuksiaisista). Sitten tuli jatkot ja meidän upea alfajaistiimi voitti koko skaban! Eli sanotaan nyt kaiken poliittisen korrektiuden nimissä tasapeli. 

Mursujaisissa konsepti on vähän pidemmälle viety. Tai oli ainakin 11 vuotta sitten. Koko setti kestää 24 tuntia, eli aamukuudesta aamukuuteen. Tuohon vuorokauteen mahtui meillä aamiainen, upea, lähes speksitasoinen show, liikenteeltä suljettu Aleksanterinkatu ja poliisisaattueessa marssiminen, artikkeli Kauppalehdessä (!), kauniit kuviot Tuomionkirkon portailla (kts kuva!), pomppulinna, mahtavia rasteja, etkot, upeat bileet, jatkot ja jatkojen jatkot. 24 tuntia. 

Mursujaiskansaa vuonna 2004

Torstaina pääsin mukaan vähän myöhässä päiväkodin vanhempainillan vuoksi. Kontrasti oli aika suuri kun 10 minuuttia aiemmin oltiin keskusteltu kasvatuskumppanuudesta, juotu kahvia ja syöty itsetehtyä kanelipullaa ja nyt löysin itseni aussibaarin edestä pelkkään jätesäkkiin pukeutuneena asettelemassa alusvaatteitani rivin jatkoksi. 

Mahtava ilta, upea alfajaistiimi ja ylivoimainen voitto! Toisen kierroksen fuksilla on se etu, että tietää mistä fuksiaisissa on kyse ja miten tuomaristoon voi pyrkiä vaikuttamaan ;) 

Valkotakkeja BK:ssa torstaina. Letkajenkka on näköjään taas uusi musta.

Hienoja uutisia myös opintojen saralta - kirjan lukeminen teki tehtävänsä ja nyt ollaan kartalla. Tiedän tasan tarkkaan mitä mannoosi-6-fosfaatti tekee! Muistelisin, että kauppiksessa meni aika paljon pidempään ennen kuin avasin ensimmäistäkään kirjaa.

Ubiquitinylointia

Solukurssi on päässyt kunnolla vauhtiin ja luennot menevät niin ohi ja yli ja ympäri, että huimaa. Aamulla 1,5 tunnin aikana ymmärsin välistä ehkä muutamia verbejä mutta muuten en tiedä mitä kieltä luennolla puhuttiin.

"Mannoosi-6-fosfaatin (M6P) avulla M6P-reseptori tunnistaa trans-Golgissa lysosomeihin ohjattavat proteiinit"  (!!!) Ja tämä oli kuulemma vielä tärkeää..

"Hajotukseen menevät proteiinit ubiquitinyloidaan" Ei varmastikaan ole suomea!

"aSANP/NSF kompleksi toimii v- ja t- SNARE kompleksien purkamisessa" Kuinka moni lääkäri ymmärtää tämän lauseen?

Purin tuskaani vieruskaverille joka lohdutti, että on ollut niin monella luennolla joista ei ole tajunnut sanaakaan, mutta sitten on vaan luennon jälkeen ottanut kirjan kauniiseen käteen ja ruvennut lukemaan. Kirja käteen ja lukemaan siis! (tosin juuri nyt paljon kivempaa olisi katsoa Siltaa..)

Kuin kaksi marjaa!

1,5 vuotiaan pojan piirrustus                 solu jossa GFP-aktiinit värjätty

Opiskelijaelämä toisella kierroksella

Kauppiksessa opiskelijaelämä meni vähän pidemmän kaavan kautta. Valiokuntia, jaostoja, sitsien järkkäystä, ylioppilaskunnan hallitus ja edustajisto, ainejärjestön puheenjohtajuus ja yksi kerhokin tuli perustettua. Lukemattomia bileitä, sitsejä, mökkiviikonloppuja, etkoja, jatkoja, jatkojen jatkoja, risteilyjä, vuosijuhlia ja "seminaarimatkoja" ulkomaille. Ei ollut mikään ongelma jäädä jatkoille viimeiseksi ja siivota lopuksi oksennukset tai mennä pakolliselle luennolle kahden tunnin yöunien jälkeen.

Ajattelin etukäteen, että opiskelijaelämän skippaaminen tällä kierroksella olisi kova paikka ja aina salaa kotona haaveilisin, että olisinpa bileissä. Mutta sitten menin eilen sitseille.

Ajattelin, että kerrankin! Mies on viikonlopun poissa ja olin pyytänyt omat ulkopaikkakunnalla asuvat vanhempani lapsenvahdiksi. "Äiti, voisitko tulla hoitamaan lasta, että pääsen opiskelijabileisiin". (!?!) Olin ihan ekstaasissa - sitsit vaan on parasta. Ja mahtavathan ne olikin. Todella upeat. Jatkoillakin oli kivaa. Kuitenkin ehkä noin yhden jälkeen koin sellaisen "en mä ihan taida tänne kuulua" hetken katsellessani krebailua (kuulemma muuten kukaan ei enää sano näin!) tanssilattialla ja otin taksin kotiin. Reilu neljä tuntia unta ja poika heräsi pirteänä leikkimään. Aamulla katsottiin paljon piirrettyjä.

Tänään tajusin, että kyse ei olekaan vaan siitä, etten perheen takia pääse jokaisiin juhliin vaan että en oikeastaan haluakaan. Elämässä on nyt niin paljon muutakin. Olisi oikeastaan ollut aika ihana viettää perjantai-ilta pojan kanssa pitkän viikon jälkeen.

Kuva aiemmasta opiskelijaelämästäni vuodelta miekka ja kirves. Kaikki kuvan henkilöt ovat varmasti jo järkevissä töissä ja maksavat sievoisen summan veroja yhteiskunnalle jotta (mm. minut) voidaan (uudelleen)kouluttaa.

Vähän tuntui pahalta kun eräs luennoitsija kertoi lämpimiä muistoja opiskeluajaltaan ja painotti tutustumaan kurssikavereihin. Näiden ihmisten kanssa ollaan niin tiiviisti seuraavat kuusi vuotta, että syntyy elinikäisiä ystävyyssuhteita ja vieressä istuu ehkä tulevan lapsen kummi. Kun opiskelijaelämän ottaa toisella kierroksella vähän kevyemmin jäävät nämä ystävyyssuhteet ehkä syntymättä. Toki ihmisiin varmasti tutustuu ja osaan ehkä läheisestikin, mutta ei varmasti samalla lailla kuin lumisena vappuaamuna kello kuusi ulliksella sitä perinteistä brunssipaikkaa varatessa. Toisaalta, ne ihmiset mulla on jo elämässä ja lapsen kummeina.

Etsitään kultainen keskitie siis. Välillä voi ja saa ja on kiva käydä bileissä mutta aika usein on kiva myös olla menemättä. Ensi viikolla voi ja saa ja on kiva, sillä torstaina (heti päiväkodin vanhempainillan jälkeen) on tiedossa alfajaiset (fuksiaiset). Ne on perinteisesti vaan kerran elämässä, eli silloin saa vetää tappiin asti.

Jotain pientä opiskeltavaa hoitovapaalle, eli pääsykokeeseenlukukertomus

Se lähti liikkeelle ajatuksesta, että jotain pientä olisi kiva opiskella. Kundi syntyi tammikuun lopussa ja syksyllä mietin mitä ilmoitan töihin hoitovapaan jatkosta. Tammikuussa poika olisi vielä alle vuoden, eli vähän turhan mini ja parhaat päiväkotipaikat jaetaan vasta elokuussa, eli päätin olla kotona siihen saakka. Tyyppi olisi silloin 1,5 vuotias eli ihan kelpo mies päiväkotiin. Päätöksen tein vähän raskain sydämin sillä oma pää meinasi pehmetä kotona. Rupesin suunnittelemaan jotain aivojumppaa, vaikka täydentäviä kursseja kauppiksesta. Sitten SE ajatus tuli mieleen. Nyt jos koskaan.

Idea tuli ehkä lokakuussa. Veikkaan, että oikeastaan heti tiesin tämän tekeväni, sillä päätin kertoa siitä yllättävän monelle ihmiselle jo silloin kun vasta "pohdin". Jos tosi monet tietäisivät, niin en enää uskaltaisi päättä olla hakematta. Eniten jännitin omalle miehelle kertomista. Jännitin ihan kamalasti! Kerroin varmaan kymmenelle kaverille ensin. Sitten kun vihdoinkin rohkaistuin ja sanoin, että mä oon ehkä vähän melkeen tavallaan puoliks tosissani miettinyt, että hakisinko vielä lääkikseen, niin vastaus olis, että "joo tavallaan arvasin kun sulla on ollut toi valmennuskurssin esite auki tossa koneella jo pari viikkoa". Mies yllätti mut täysin sanomalla, että ei yhtään epäile ettenkö mä pääsisi, mutta kehoitti miettimään onko se todella sitä mitä haluan. Jos se on sitä mitä sä haluat, niin go for it! Ihana mies mulla toki on, eli en yhtään ihmettele että se tukee mun unelmia, mutta tavallaanhan kysyin siinä samalla, että "ei kai haittaa jos elätät meidän perheen seuraavat 6 vuotta".

Marraskuun alussa ilmoittauduin seuraavana päivänä alkavalle Valmennuskeskuksen lääkiskurssille ja rupesin etsimään käytettyjä lukiokirjoja. 18 kurssia fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Lukiosta oli 11,5 vuotta. Kieltämättä muutamaan otteeseen kävi mielessä, että onko tämä edes teoriassa mahdollista. Marras- ja joulukuu olivat todella vaikeita kun yritin pysyä kemian ja fysiikan kursseissa kyydissä. Yksi viikonloppu luin autossa mökiltä palatessa kvanttimekaanista atomimallia neljättä kertaa ja itkin, että en tule ikinä tajuamaan tätä. Aikaa oli kokoajan ihan liian vähän ja kokoajan luin ja laskin ihan liian vähän, mutta jotenkin pysyin kyydissä ja sain kaikki asiat käsiteltyä kurssin mukana. Olin lukiossa näissä jutuissa aika hyvä ja matemaattisesti kohtuu lahjakas, mutta etukäteen pelkäsin, että kauppis on ehkä tyhmentänyt mut. Ei se ollut. Aika nopeasti opin taas oppimaan ja opiskelemaan.

Kerran hädän hetkellä ennen välikoetta meidän hoitaja näytti tältä.

Keväällä saatiin viriteltyä erilaisia hoitokuvioita niin, että ehdin välillä lukea muutenkin kuin päiväuni- ja yöaikaan. Oli kohtuu rankkaa, kun joka ilta yhdeksän jälkeen oli pakko avata kirjat väsytti tai ei, mutta jotenkin tuntui, että oli itse taas elossa! Pelkän äitinä olon jälkeen mulla oli oma projekti ja tavoite ja uuden oppimisesta sai energiaa!

Parisuhteelle ei tainnut jäädä yhtään aikaa, mutta kodin sain hoidettua. Valmennuskurssin luentotallenteita oli hyvä katsoa samalla kun pesi vessoja ja aina ruokaa laittaessa oli jokin video pyörimässä.

Kevät kului, opin paljon, laskin todella paljon, löysin valmennuskurssilta muutamat tyypit joiden kanssa opiskelin yhdessä. Kurssit loppuivat ehkä 3 viikkoa ennen pääsykoetta eli vasta silloin oli kaikki käsitelty ja kertaaminen ja syventäminen alkoi. Viimeinen kuukausi oli ehdottomasti se, mikä sisäänpääsyn ratkaisi. Silloin tein asioita todella fiksusti ja todella pajon. Mies vei poikaa viikonloppuisin mökille niin, että sain lukea 24/7 (ei ehkä sittenkään niin fiksusti). Aika toki loppui kesken enkä ehtinyt laskea syventäviä tehtäviä läheskään niin paljon kun olisin halunnut. Ennen koetta tuntui, että yhden kuukauden olisin vielä voinut täyspäiväisesti lukea.

Tältä näytti ruokapöytä viikkoa ennen pääsykoetta.

Rankka mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kevät. Vaikka aika loppui kesken, ennen koetta olin silti yllättävän luottavainen omaan osaamiseen. Ja riittihän se.

Koko pääsykoe on niin laaja aihe ja lukemiseen käytetty puoli vuotta niin erikoinen kappale elämääni, että kirjoitan vielä myöhemmin erikseen arvion valmennuskurssista, kuvauksen The kokeesta sekä fiilikset kun sisäänpääsy varmistui.

Taas lähetetään terveisiä opiskelijabileisiin kotisohvalta, mutta perjantaille on lapsenvahti buukattu, eli sitseillä nähdään!

Arvovalintoja

Tein tänään kaksi hankintaa. Ostin ensimmäisen koulukirjani (ovh 119,8 €) ja lapselle syyskengät (ovh 84,90 €).

Kirjasta ostin vanhan painoksen käytettynä kahdellakympillä mutta kengät oli pakko hakea kaupasta kirppiksen sijaan. Solubilsan tietämys jää ehkä 80-luvun tasolle, mutta pysyypähän pojan jalat kuivana.

Toisaalta, ei näköjään ollut ihan turha hankinta tuo kirjakaan..

Ravistelua

Fiksusti on tiedekunta suunnitellut ensimmäisen vuoden opintojen aloituksen. Siinä missä viime viikolla vielä taputtelimme toisiamme selkään ruokalassa ja olimme ylpeitä tulevia lääkäreitä, yhteiskunnan kermaa, tällä viikolla meiltä on viety viattomuus ja meidät on rankalla kädellä ravisteltu hereille siihen todellisuuteen mitä valitsemamme ammatin käytännön työ pitää sisällään.

Ennen ensi viikolla alkavaa solu -kurssia ja sitä seuraavia kudos- ja anatomia- ja mitänäitänyton kursseja useine tuhatsivuisine kurssikirjoineen olemme tällä viikolla kuulleet ja lukeneet hätäensiavusta, psyykkisestä ensiavusta ja pelastustoimen organisoimisesta. Tällä viikolla on käyty läpi Konginkangas, Myyrmannin räjähdys, Tsunami, Jokelan kouluampumiset, Malagan bussiturma ja yksittäisiä lapsen raateluita ja muita rankkoja kohtaloita. Näitä ei ole kerrottu etäisinä case-esimerkkeinä vaan luennoitsijat ovat olleet paikalla ja kohdanneet uhreja ja läheisensä menettäneitä omaisia.

Pidättelin itkua puolet psyykkisen ensiavun luennosta. Siinä se tuntui kurkussa. En uskaltanut kysyä luennoitsijalta luennon lopussa, etten olisi aloittanut kovaäänistä huutoitkua. Jos olisin uskaltanu, olisin kysynyt, että vieläkö hän kaiken näkemänsä jälkeen itse osaa itkeä. Kyllä se luento muillekin varmaan oli rankka, mutta mietin, että oliko se helpompaa niille parikymppisille? Suurimman osan niistä ei tarvitse joka tapauksen yhteydessä miettiä, että mitä jos se olisi oma lapsi.

Ensiavun lisäksi tällä viikolla opimme helpon keinon tunnistaa psykopaatti - haukotus ei tartu! Nyt siis heti haukottelemaan puolison eteen. Testasin jo omalla. Ei haukotellut (?!).

Kuolema mainittu

Näin vakavamielisten kirjoitusten ei ollut tarkoitus päätyä tähän blogiin sen ollessa vielä näin nuori, mutta tämä teksti kaipasi jukaisua ja sen julkaisemalla ehkä pieni puristus rinnastani hävisi. Lääkikseen hakemisessa eniten mietitytti se, että lääkärin ammatissa kuolema tulee väkisinkin iholle. Vaikka juuri äänekkäästi mainostin hoivavietin puutettani, niin empaattinen toki olen. Kun toissaviikolla 9-vuotias lapsi kuoli jäätyään rekka-auton alle Töölössä, itkin. Itkin vielä seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Mitä sitten kun onnettomuuspotilas kuolee omiin käsiin, kerrot kolmen lapsen syöpää sairastavalle äidille arvion jäljellä olevasta elinajasta tai teet kohtalokkaan hoitovirheen? Miten kuolemaan voi oppia suhtautumaan niin, että se ei aina lamauta?

Kuolema on ollut paljon esillä tämän viikon hätäensiapuluennoilla. Vaikka ihan kaiken tekisi oikein, niin potilas saattaa silti menehtyä. Kaipa suhtautuminen ajan kanssa muuttuu ammattimaiseksi ja jotenkin luonnolliseksi, mutta voiko kuolemalle tulle niin immuuniksi, että se ei enää koskettaisi?

Klassikkosarja teho-osastosta löytyy kuulemma kohtaus jossa vanhempi lääkäri lohduttaa ensimmäisen potilaansa menettänyttä nuorempaa lääkäriä toteamalla "they say you really become a doctor after you've killed a few". Ammattiin kasvamista.

Maaliskuussa tämä kuva 19-vuotiaan potilaansa juuri menettäneestä itkevästä lääkäristä levisi verkossa. Päätän tämän postauksen lainaukseen linkin takaa löytyvästä artikkelista ja lupaan, että huomenna mietitään mielummin sitä elämää.

"I know what that person is feeling. Yesterday one of my 17-month-old patients died. I was in the bathroom crying in private between patients several times yesterday. I’ve cried in stairwells and hallways. It eats at you. Life is very fragile and the pain of losing those we are trying to help becomes a scar that doesn’t go away. It has shaped who I am as a person."

Täysin itsekkäistä syistä

Eli miksi hain lääkikseen? Monihan sitä toki on kysynyt ja kysyy edelleen. En omaa minkäänlaista hoivaviettiä paitsi aivan lähimpiäni kohtaan. En pala halusta auttaa yksittäisiä ihmisiä tai pelastaa ihmiskuntaa. Päämääräni ei ole saavuttaa jotain suurta vaan elää mielenkiintoinen, upea ja onnellinen ihmiselämä.

Lääkikseen hain siis pelkästään itseäni ajatellen koska haluan ammatin jossa paikalleen jääminen ei ole mahdollista. Ammatin jossa voi jatkuvasti haastaa itseään ja jossa on koko ajan pakko oppia ja opetella uutta. Nykyään elinikäinen oppiminen on muotisana missä tahansa työssä, mutta lääkärin ammatissa se on ollut välttämättömyys jo ennen termin keksimistä. Orientaatioviikolla opin, että pysyäkseen perillä alansa uusista tutkimustuloksista erikoislääkärin olisi vuoden joka ikisenä päivänä luettava 20 tieteellistä artikkelia. Tämä kun ei työssäkäyvälle ihmiselle ole mahdollista niin koulutuspäiviä suositellaan vuoteen 7-10. Ensimmäisenä päivänä meitä kehoitettiin hyväksymään se, että suurin osa siitä mitä tulemme kuuden vuoden sisällä oppimaan ei enää kymmenen vuoden päästä pidä paikkaansa.

Kun oppiminen loppuu, tulee työnteosta vain se juttu jolla palkan saa tilille. Työ vie niin suuren osan tästä mielenkiintoisesta, upeasta ja onnellisesta elämästäni, että ei ole ihan sama miten sen ajan viettää. Kaupallisella alalla jotenkin tuntui, että mikään mahdollinen urapolku ei veisi ihan sinne minne halusin. Kolmekymppisenä kun voin hyvin ajatella tekeväni vielä 40 vuoden uran, niin ammatinvaihto tuntui ihan oikeutetulta.

Miksi sitten vasta nyt? Lukiossa opo-tunnilla piti määritellä unelma-ammatti ja selvittää miten siihen kouluttaudutaan. Silloin päätin, että minusta tulee psykiatri ja selvitin, että eihän siihen vaadita kuin 6 vuotta lääkistä ja 6 lisää erikoistumista. No biggie. Luin pitkän matematiikan ja ihan jokaisen kurssin fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Sen jälkeen löysin itseni välivuoden jälkeen kauppakorkeakoulusta (?!?). Vieläkään en tiedä miksen lukion jälkeen hakenut lääkikseen, mutta kuulemma en ole näistä lääkishaaveista puhunut edes omille vanhemmilleni. Ehkä vaan ajattelin etten kuitenkaan pääse ja jätin hakematta.

Psykiatria minusta tuskin tulee, mutta tässä sitä nyt ollaan.

Hauskoja ylämaankisojen jatkoja ja jatkojenjatkoja kaikille ihanille kurssikavereille. Mulla oli tänään tällainen ilta. Hurviteltiin käymällä verkkokauppa.comissa katsomassa tosi tosi isoja telkkareita. Noh, huomenna ei luennolla väsytä!