Kuolema mainittu

Näin vakavamielisten kirjoitusten ei ollut tarkoitus päätyä tähän blogiin sen ollessa vielä näin nuori, mutta tämä teksti kaipasi jukaisua ja sen julkaisemalla ehkä pieni puristus rinnastani hävisi. Lääkikseen hakemisessa eniten mietitytti se, että lääkärin ammatissa kuolema tulee väkisinkin iholle. Vaikka juuri äänekkäästi mainostin hoivavietin puutettani, niin empaattinen toki olen. Kun toissaviikolla 9-vuotias lapsi kuoli jäätyään rekka-auton alle Töölössä, itkin. Itkin vielä seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Mitä sitten kun onnettomuuspotilas kuolee omiin käsiin, kerrot kolmen lapsen syöpää sairastavalle äidille arvion jäljellä olevasta elinajasta tai teet kohtalokkaan hoitovirheen? Miten kuolemaan voi oppia suhtautumaan niin, että se ei aina lamauta?

Kuolema on ollut paljon esillä tämän viikon hätäensiapuluennoilla. Vaikka ihan kaiken tekisi oikein, niin potilas saattaa silti menehtyä. Kaipa suhtautuminen ajan kanssa muuttuu ammattimaiseksi ja jotenkin luonnolliseksi, mutta voiko kuolemalle tulle niin immuuniksi, että se ei enää koskettaisi?

Klassikkosarja teho-osastosta löytyy kuulemma kohtaus jossa vanhempi lääkäri lohduttaa ensimmäisen potilaansa menettänyttä nuorempaa lääkäriä toteamalla "they say you really become a doctor after you've killed a few". Ammattiin kasvamista.

Maaliskuussa tämä kuva 19-vuotiaan potilaansa juuri menettäneestä itkevästä lääkäristä levisi verkossa. Päätän tämän postauksen lainaukseen linkin takaa löytyvästä artikkelista ja lupaan, että huomenna mietitään mielummin sitä elämää.

"I know what that person is feeling. Yesterday one of my 17-month-old patients died. I was in the bathroom crying in private between patients several times yesterday. I’ve cried in stairwells and hallways. It eats at you. Life is very fragile and the pain of losing those we are trying to help becomes a scar that doesn’t go away. It has shaped who I am as a person."