I've created a monster

Kahden viikon kuherruskuukausi on iloisesti ohi. Aika ajallaan rauhallisesta suloisesta neidistä tulikin Pieni Sekopää. Nyt muistan taas miksi vastasyntyneen kanssa ei meinaa päästä suihkuun ennen iltapäivää.

Tyttö ei ole missään tyytyväinen eikä nukahda millään vaikka kuinka väsyttää. Ei edes liikkuviin vaunuihin tai autoon, joiden pitäisi olla pomminvarmoja vauvanukuttajia. Vauva huutaa ja esikoinen pissaa ipadin päälle (mistä se edes sai sen ja miksi se vei sen vessaan??). Mies on töissä noin 25 tuntia vuorokaudesta. Eilen söin lounaaksi karkkipussin. Hiukset pesin viimeksi sunnuntaina (nyt on perjantai!).

Arjesta selviämistä. Tätä(kin) lasta näköjään kannetaan
ensimmäiset elinkuukaudet non-stop kantoliinassa.

Siitä huolimatta, tai ehkä jopa sen takia olen tällä viikolla saanut tehtyä taas yhden tentin ja löytänyt aivan ihanan ja todella kokeneen lapsenvahdin joka on lupautunut hoitamaan Pientä Sekopäätä muutamana päivänä viikossa muutaman tunnin kerrallaan, että voin käydä joitain opetuksia loppuvuoden aikana. Ihan kaikkea en edes yritä, mutta voin kuulemma paikkailla käymättä jääneitä opetuksia kun kurssi järjestetään keväällä uudestaan, tai käydä niitä vielä neljännen vuoden aikanakin.

Edelleen ajattelen, että olisi upeaa selvitä tästä kaikesta ilman välivuotta, mutta ennenkaikkea tarvitsen jotain muuta elämääni. En jaksa olla koko päivää ja koko iltaa vain Äiti. Nyt ehkä, jos saadaan homma toimimaan, voin olla pieniä hetkiä Reumatologi, Onkokogi tai Hematologi. Fingers crossed.

First day at school

Eilen, viikon ikäisenä, oli tyttäreni ensimmäinen koulupäivä. Pyörähdimme yhdessä 1,5 tunnin pakollisessa sairaalahygienia -seminaarissa. Hyvin jaksoi tyttö kuunnella luennon ja otti pienet torkut käytännön harjoitusten aikana.

Ekan päivän asu. Tyylikkäästi harmaata ja pastelleja ja
asun kruunaa uudet röyhelösukat

Neidillä oli täydellinen ajoitus sillä sienet ehdittiin hyvin kerätä ja putsata ja pakastaa. Hiukan jo ehdin stressata, että miten tulevan viikon lomani käytän, mutta turhaan, sillä tyttö syntyi maanantaiaamuna. Synnytys meni hyvin ja aika nopeasti, sattui tosin vähän ensimmäistä enemmän sillä epiduraali jäi vain toiveeksi. Naistenklinikalla oli upeat remontoidut synnytyssalit ja vaikka visiitti olikin pikainen, niin ehdin kokeilla jos jonkinlaista jumppapalloa, puolapuita ja katosta roikkuvia joogaliinoja.

Tytöllä oli kaikki kunnossa ja kotiin pääsimme jo seuraavana päivänä. Neiti vaikuttaa maailman rauhallisimmalta (ja ihanimmalta) vauvalta, mutta nyt jännitetään onko kyseessä vain "kahden viikon kuherruskuukausi" vai jääkö tyyppi noin helppohoitoiseksi. Jos jäisi, niin ehkä tästä opiskelujutusta voisi jotain tullakin! Huomenna aion kokeilla vielä hurjempaa juttua ja lähteä 2,5 tunnin seminaariin ilman vauvaa!

40+1 ja Johdanto klinikkaan

Viime kerrasta vierähti näköjään vuosi. Blogi on jäänyt ehkä vähän vähemmälle huomiolle. Kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mikään lääkiksen ja ruuhkavuosien aiheuttama burn out vaan ennemminkin George R. R. Martin -henkinen writer's block. Muutamia kertoja yritin tuijottaa tyhjää sivua, mutta tekstiä ei vaan tullut.

No mutta tiivistetään ensin vuosi lääkiksestä yhteen kappaleeseen. Kivaa on vieläkin ollut. Toinen vuosi oli pääasiassa eri elinjärjestelmiä; sydän, verenkierto, munuaiset, ruoansulatus, keuhkot, aivot ja mitä näitä nyt on. Lisäksi vähän farmakologiaa ja loppukeväästä patologiaa ja niitä etukäteen kamalalta kuulostavia lääketieteellisiä ruumiinavauksia (mitkä on kyllä itseasiassa aika jees). Ennen kesää taidettiin opetella vielä virukset, bakteerit ja mikrobilääkkeet. Toukokuussa valinnaisia kursseja (Esa Saarinen ja vanhustenhoidon innovaatiot! Tästä pitää ehkä kirjoittaa enemmän..). Alkusyksy on ollut vielä prekliinistä vaihetta, eli lisää patologiaa, lääketieteellistä genetiikkaa ja laboratoriolääketiedettä (=verikokeet sun muut testit).

Ammattikoulu. Kliinisiä taitoja on plakkarissa jo mm. haavan ompeluun,
laskimoverinäytteen ottoon ja kanylointiin liittyen.

Nyt kahden viikon päästä vihdoinkin alkaisi se monen niin odottama klinikka eli kliininen vaihe, eli 3,5 vuotta ammattikoulua. Minullakin on jo uunituoreet Littmannit (eli Littmaset) ja valkoinen takki nimikyltteineen Meilahden sairaalan kellarikerroksen pukukaapissa odottamassa mutta saa nähdä kuinka klinikkavaiheen aloittamisen kanssa käy. Eilen piti nimittäin tulla Uusi Vauva.

Haaveilen aktiivisesti siitä, etten joutuisi pitämään kokonaista välivuotta ja tätä varten loin mestarillisen suunnitelman, joka onnistumisprosentti on ehkä jotain rattijuopumusrajan luokkaa. Tai nyt varmaan jo lähempänä ruorijuopumusta, sillä ehdoton edellytys suunnitelman onnistumiselle oli, että Uusi Vauva ei synny päivääkään ennen laskettua aikaa. Johdanto klinikkaan kurssi piti kuulemma saada käytyä, että voi sen jälkeen käydä yhtään mitään muuta. Kurssia on vielä pari viikkoa, mutta sain järjettömän säädön jälkeen käytyä oikeastaan kaikki ensi ja seuraavan viikon opetukset etukäteen. Ehkä vähän rankka pariviikkoinen 18 lisäkilon, kylkiluita potkivan vauvan ja joka aamuisen oksentamisen (jep!) kanssa, mutta ehkä se kannatti.

Ovet, seinät ja huonekalut maalattu. Vaunut valmiina.

Jotenkin siis maagisesti johdantokurssi ja kaikki muut keskeneräiset projektit (mm. Pieni Pintaremontti) on saatu valmiiksi. Kaikki ovet, listat ja huonekalut on maalattu, vaunut ostettu ja Uuden Vauvan sänky pedattu. Vähän jo siis polttelisi päästä testaamaan erikoissairaanhoitoa asiakasnäkökulmasta. Jos ei mitään ala tapahtua, niin ensi viikolla on sitten vaan pakko lomailla! Nyt sienimetsälle, ehkä sieltä saa suppilovahveroiden lisäksi vähän oksitosiinia.

Meistä tuli lääkäreitä, lääkäreitä ja lääkäreitä

Näin osuvasti lauloi joku ohikulkenut fuksiryhmä viime vuoden alfajaisissa Anssi Kelan sävelellä. Niinhän meistä suuresta osasta tulee, mutta oliko elämää ennen lääkistä?

Pelkäsin ennen koulun alkua, että olen kummajainen. Kauppiksessakin aloitti meidän vuosikurssilla yksi tosi vanha tyyppi. Toisin kuitenkin kävi - meitä yli kolmekymppisiä on vuoden 2014 kurssilla varmaan yli kolmekymmentä.

Mutta ketä ne vanhat tyypit sitten on? Aika heterogeenistä porukkaa sanoisin. Meidän vuosikurssilta löytyy upea kokoelma erilaisia ammatteja ja koulutustaustoja. Ainakin:

- toinen valmis KTM ja pari ei valmista
- kaikennäköisiä diplomi-insinöörejä
- musiikkituottaja
- pari kemistiä
- ammattipianisti
- valtiotieteilijä
- meteorologi
- personal trainer
- pari lentäjää
- veneinsinööri
- puuseppä
- vaatesuunnittelija
- yrittäjä/muusikko/melkein filosofianmaisteri/elämäntapagolfaaja
- farmaseutti
- fysioterapeutti
- kanteleensoiton opettaja

Että onhan näitä. Jos siis mietit kannattaako lääkikseen hakea, niin hae ihmeessä. Sovit varmasti joukkoon.

Tänään tapasin Iiriksen (83 v)

Aina ei istuta luennolla. Vierailin tänään Helsingin kotihoidon lääkärin matkassa Iiriksen (83 v) luona ja jäin kanssaopiskelijan kanssa lääkärin ja hoitajan lähdettyä jututtamaan Iiristä. Liikutuin tapaamisesta niin, etten ole varma itkinkö paluumatkalla autossa ilosta vai surusta.

Olen jo pidempään ollut omituisen kiinnostunut vanhuksista. Tänään tajusin, että uskon ehkä löytäväni heiltä vastauksen siihen, mikä elämässä on tärkeää. Mistä onni tulee. Kuka voisikaan paremmin tietää vastauksen kuin yhden melkein kokonaisen ihmiselämän jo elänyt?

Iirikselle onni tuli pysyvästä työpaikasta ja erityisesti ihanista työkavereista. Mahtavasta miehestä jonka Iiris oli rinnalleen löytänyt ja yhteisestä lapsesta. Lapsenlapsista. Ulkomaanmatkoista. Mökistä. Ennenkaikkea onni tuli kuitenkin tanssimisesta. Kukkamekoista, ikivihreistä iskelmistä ja tunnelmallisista tanssilavoista.  Iiris sai hiljattain aivoinfarktin ja menetti oikean puolen toimintakykynsä. Hän suri, ettei voinut enää tanssia. Iiris oli yksin vankina pienessä vuokrakodissaan ja myönsi toivoneensa ettei olisi selvinnyt infarktista.

Vierailuiden tarkoituksena on opettaa meille, että jokaisella potilaalla on tarina. Iiriksen tarina oli mahtava. Tarinan kuuntelemisen lisäksi huomasin valtavasti nauttivani siitä kuinka tärkeä vierailumme Iirikselle oli. Hän ei ole ehkä hetkeen saanut kertoa kenellekään tanssilavoista. Olen aiemmin pitänyt vapaaehtoistyötä lähinnä kirosanana mutta nyt päätin selvittää josko jonkin järjestön kautta löytäisin omiin aikatauluihini sopivan tavan pitää seuraa sitä kaipaavalle vanhukselle. Oppia elämästä ja samalla piristää toisen ihmisen päivää. Pitää kädestä. Tenniksenhän ehtii aina aloittaa myöhemminkin. Kauppislainen minussa taisi taas kuolla vähän.

Kaikilla on tarina

Just nyt ei stressaa..

Vaikka pitäisi kai. Kaikkia kurssikavereita tuntuu kovasti stressaavan. 4 viikon farmakologia ja neurofarmakologia -kurssissa on jokseenkin paljon asiaa. Lääkeaineiden nimet eivät jää mieleen ihan itsestään joten fiksu strategia olisi ollut opiskella viikonloppu mutta aurinko! Opiskelun sijaan notkuin lintsillä, purjehdusretkellä ja lastenkutsuilla.

Koulu&Mervaala pääsi purjehdukselle. Puoli sivua jaksoin.
Kyllä kannatti ottaa mukaan.

Pelkään että kauppislainen minussa tekee hidasta kuolemaa. Huomaan laittavani yhä useammin lenkkarit kouluun koska niillä on niin hyvä kävellä. Olen alkanut käyttämään silmälaseja koska niillä näkee paremmin (!!). Selässä on joka päivä reppu koska ergonomia. Pelästyttyäni havaintoja näin tarvetta väistöliikkeelle ja käytin perjantaiaamun ylimääräisen opiskelutunnin kynsien lakkaamiseen, laitoin ykköset päälle ja hyppäsin pyörän selkään 7 sentin koroissa. Focus on focus, bisnesmaailmassa sanotaan.

Maaninen lomaltapaluu

Elokuun alussa loppui viiden viikon (ihana) kesäloma. Harvinaista herkkua opiskelijalle, mutta päiväkoti kiinni jne. Loman jälkeen oli jokseenkin energinen olo. Ajattelin, että pääsen vihdoin kunnolla tutkimushommiin ja kolmessa viikossa ennen koulun alkua ehtisin jo melkein kuuhun. Sairaalamaailmassa kaikki ei kuitenkaan mene ihan kuin Strömsössä/yrityselämässä ja vaikka prosesseja ehkä on, ei kukaan tiedä niistä mitään. Kesti siis lopulta kaksi viikkoa, että sain tunnukset HUS:n verkkoon ja järjestelmiin ja kulkulätkän sairaalaan, vaikka tutkimusluvat ja vaitiolositoumukset oli jo hoidettu kuntoon kesäkuun aikana.

Sen sijaan, että olisin murehtinut hukkaan heitettyä aikaa, aloitin maanisen Konmari henkisen siivouksen. Kovin puhdistavaa. Energiaa riitti vielä viime viikolla kun vihdoin sain käytännön asiat kuntoon ja pääsin käsiksi potilaskertomuksiin. Projekti on mielenkiintoinen mutta pullistelee uhkaavan väitöskirjamaisesti.

Tämänpäiväisestä koulunalusta en ollut ehkä yhtä innoissani kun muutamat ystäväni. Ehdin lomalla tottua roskaromaaneihin ja Modern Family -maratoneihin, mistä eittämättä pitäisi taas luopua yhdeksäksi kuukaudeksi. Lukuvuosi-info paljasti kuitenkin, että nyt alkavat mielenkiintoiset jutut! Alkuun farmakologiaa ja loppuvuosi eri elinjärjestelmiä. Mausteena vähän kansanterveyttä ja sairauksien ehkäisyä. Eli ihmisjuttuja, ei pelkkää sitruunahappokiertoa!

Lomakuva

Ehkä illat ja viikonloput jaksaa taas lukea kun tietää, että joskus tulee loma ja koulua on enää viisi vuotta jäljellä!

SE koe!

Tajusinpa juuri, että sehän on ihan pian - ensi keskiviikkona! Se juttu mihin monet täysipäiväisesti lukevat vuoden tai monta. Lääkiksen pääsykoe on pääsykoe todella isolla peellä. Kauppiskokeessa 2004 oli 40 monivalintatehtävää ja 4 tuntia aikaa. Tein sen tunnissa, tarkastin monta kertaa, kirjoitin omat vastaukset puiseen viivottimeen ja menin terassille nauttimaan kesäpäivästä. 39 taisi mennä oikein. Lääkiskokeessa 2015 oli 15 vai 16 tehtävää. Ensimmäinen näistä oli monivalinta jossa taisi siinäkin olla 100 kysymystä. Aikaa viisi tuntia. Sen lisäksi että koko 5 tuntia pitää keskittyä, pitää myös priorisoida ja taktikoida sillä harva ehtii tehdä koko koetta. Kuuleman mukaan joku on joskus haettu ambulanssilla koesalista paniikkikohtauksen takia. En ihmettele.

Se oli siis aivan kamala päivä. Etukäteen ajattelin, että nimenomaan tuo itse koe on vahvuuteni. Nuoret tyypit jotka ovat vuoden lukion jälkeen lukeneet ja käyneet lääkärivanhempien maksaman kalliin valmennuskurssin varmasti jännittäisivät enemmän kuin minä jolla on jo yksi tutkinto ja työpaikka odottamassa äitiyslomalta paluuta. Ei ollut mitään hävittävää eli ei pitänyt jännittää.

No ihan vähän sitten jännittikin. Aamupala ei mennyt millään alas ja vatsa protestoi. Pala kurkussa ja kädet täristen kävelin Porthaniaan. Koesali oli pieni ja pöydät kaltevat. Olin ottanut kahvia termariin mukaan sillä ennen pääsykoetta olin joka päivä 12 mennessä juonut jo 4 kuppia, niin ajattelin että päänsärky saattaa yllättää ilman. Mutta juo siinä nyt kahvia kaltevilla pöydillä! Tai juo siinä nyt kahvia lääkiksen pääsykokeessa ylipäätään! Hedari tuli. Unohdin, että mukana olisi ollut päänsärkylääkettäkin. Luokasta loppui happi ja oli todella kuuma. Kahden tunnin jälkeen kun tajusin, että olin tehnyt vasta kaksi tehtävää meinasi tulla pieni paniikkikohtaus ja kädet tärisivät taas. Tilanteesta selvittiin Sisu-purkalla. Sain tehtyä melkein kaikki tehtävät, yhtä en ollenkaan osannut. Mitään en ehtinyt tarkastaa. Viisi tuntia ja kynä pöydälle. Ulkona kadulla olo oli absurdi. Jotenkin todella kevyt. Se oli nyt siinä, enää ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.

Sisu-purkka - parempaa kuin bentsot

Kaikkia varmasti jännittää keskiviikkona. Sen sijaan, että yrität taistella jännitystä vastaan, kannattaa ehkä vain hyväksyä että keskiviikkona jännittää. Tunnustella missä jännitys tuntuu ja antaa sen olla siinä. Ottaa se mukaan kokeeseen. Vastaantaistelu ei vie sitä pois, mutta taistelu vie voimia ja niitä kokeessa tarvitaan.

Tsemppiä kaikille  keskiviikon koitokseen osallistuville. Hullun homaa!

Aikaa elämälle ja kesälle

Tovi taas ehti vierähtää. Täytyy myöntää, että vaikka kuitenkin selvisin siitä kaikesta - lääkiksestä, töistä ja lapsesta niin vähän ehkä loppukevättä kohti alkoi väsyttää. Tentit menivät kauniisti läpi, lapsi sai joka päivä hyvää kotiruokaa ja töissä kaikki tavoitteet saavutettiin. Mutta mihinkään muuhun ei oikeen jäänyt energiaa.

Tänään oli upea päivä. Viimeinen iso kurssi, eli hermosto saatiin pakettiin tentin myötä. Tentti meni todella hyvin vaikka opiskelumäärä oli kaikista kursseista ehkä vähäisin. Miehen mobiili työ vaatii aika-ajoin tilapäistä yksinhuoltajuutta mikä ei tee hyvää opinnoille. Miten ihmeessä ne ihan oikeat yksinhuoltajat pärjää? Aurinko paistoi terassille ja Anssi Kela soitti Tennispalatsin katolla. En kovasti pidä Anssi Kelasta mutta mitä muuta ihminen voisi enää toivoa?

Hermostoasiat ovat periaatteessa ihan mielenkiintoisia, mutta siinä on taas yksi "en aio erikoistua" -ala. Niitä potilaita ei usein voi parantaa. Mutta aivot ovat kuitenkin ihan siisti juttu.

Ensimmäinen lääkisvuosi melkein paketissa ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Työ-opinnot-lapsi kombo rupesi tuntumaan vähän liian raskaalta joten päätin jättää yhden niistä pois ja jäädä töistä opintovapaalle. Pelkkää lääkistä ja lasta ja toivottavasti myös vähän muuta elämää siis.

Nyt toukokuussa koulussa on valinnaisia kursseja. Valitsin tilastokurssin ja opettelen R Studion. Ilman sitä ei kuulemma voi tehdä uskottavaa tutkimusta. Ja lisäksi rupean tekemään tutkimusta! Ihan omaa tutkimusta. Ihana kesä ja ihana aurinko! Sydän sydän ja taas se hihittävä apina!